Itse viilletyt arvet

Sinä et puhuisi noin viisaasti 
Jos tietäisit miltä tuntuu kaivata niin paljon 
Että jokainen hengenvetokin tuntuu tikarilta keuhkoissa 
Kun kipu on niin osa sinua 
Että sen poissaolokin on kipua 
Ei, sinä et tiedä kuinka paljon itse viilletyt arvet voivat painaa. 

Sinä et neuvoisi noin tarkasti 
Jos tietäisit miltä tuntuu 
Kun pelkkä olemassa olokin sattuu niin paljon 
Että sydänkin tuntuu lyövän vain 
Koska ei osaa pysähtyä 
Kun kaikki mistä elät kuolee kivun kautta 
Kun kaikki mistä nautit syntyy kivusta 
Ei, sinä et tiedä kuinka paljon itse viilletyt arvet voivat painaa.


Eilisestä ei paljon kerrottavaa löydy.Muutaman tunnin painajaisten jälkeen heräsin,aloin taas miettä kaikkea sitä mitä tämä viimeinen vuosi on ollut.Koko päivänä en konetta avannut,makasin vaan sohvalla,välillä itkin,välillä nukuin.Yllä oleva runo kertoo hyvin tavallaan eilisestä,sitä alkoi taas miettiä mitä se fyysinen kipu saakaan aikaan.Tuli mieleen se viime kerta kun itseäni satutin,silloin olin kotona monta päivää vastaamatta kenellekää puhelimeen tai viesteihin,pari kaveria tuli oven taakse peläten pahinta enkä edes heille avannut,silloin oli sellainen olo että haluan pois.Toisella heistä oli vara-avain asuntooni ja se mitä he kertoivat siitä näystä,itse en haluaisi löytää ketään siitä tilanteesta,istuin sohvallani itkien,satuttaen itseäni,verta vuotaen.Silloin oli henkinen kipu poissa,kaukana poissa.Eilen en itselleni kuitenkaan mitään tehnyt vaikka kovasti ajatukset johtivat siihen,siihen ettei minulla ole täällä mitään.Ajatukset päässäni,mitä teen täällä?Olen aina vain yksin,nykyään tavallaan myös omasta tahdostani.Johtuen siitä etten halua mennä ihmisten keskuuteen,en jaksa enää esittää ja hymyillä,tuntuu että voisin murtua minä hetkenä hyvänsä.En halua että kukaan huomaa,ei kukaan ymmärtäisi.Siinä ehti päivän aikana ajattelemaan paljon asioita mutta mikään ei selvinnyt tai tullut päätökseen.Tiesin jo valmiiksi että huono yö tulossa jälleen.

Tiistai,no tänään kävi tätini kylässä,kovasti halusi että puhun mikä painaa ja mikä on mutta ei,en saanut sanaa suusta.Istuin sohvalla ja katsoin seinään,suurin osa mitä täti puhui meni täysin ohitse.Sitä oli vaan niin turtunut kaikken,ei pystynyt mihinkään,enkä olisi edes halunnut.Tädin lähdettyä oli hänen sitten soitettava isoveljelleni joka asuu reilu 100kilometrin päässä eläen ns.täydellistä ja onnellista elämää.Veli sitte soitti tietenkin ja silloin kun avasin linjan ja kuulin kysymyksen "Onko sulla J kaikki hyvin?" murruin,aloin vain itkeä,Yritin kertoa mikä on ja miltä tuntuu mutta ei taaskaan tullut suusta sanaakaan.Emme enää näe veljeni kanssa kovinkaan usein,ennen kuitenkin asuttiin kämppäkavereina,juteltiin kaikesta,tehtiin yhdessä kaikkea,soiteltiin joka päivä monta kertaa jos ei nähty,nykyään ei jutella juurikaan lainkaan.Olisin halunnut sanoa kuinka kova ikävä minulla on sitä ihmistä joka oli tukipilarini,kenelle kerroin kaiken,itkin jos siltä tuntui,huusin jos vitutti,ei minun tarvinnut salata tunteitani,oli ne mitä vain.Veli kuitenkin lupasi viikonloppuna tulla tänne ja olla yötä,mennään käymään sitten äidin luona yhdessä ja jutellaan kahdestaan rauhassa mikä on ja mitä pitäisi tehdä.On sentään jotain mitä odottaa tältä viikolta :) Jei,jotain positiivista!Muuten päivä onkin mennyt töllöä katsellen ja koneella ollessa.Tietenkin tuo kisu pitää huolen että välillä joutuu ylöskin tästä nousemaan ja sen kanssa leikkimään,siinä on yksi suuuuuuuuuuri ilo jokapäiväisessä elämässä
Huomenna onkin sitten pakko lähteä kotoa pois,psykologi käynti tiedossa,sekin on paikka missä en tiedä mitä sanoa tai tehdä,tietenkin ymmärrän että ne siellä haluaa että puhun asioistani ja ajatuksistani mutta tuntuu välillä ettei siellä ymmärretä etten enää pysty puhumaan niinkuin ennen,olen vain niin kauan pitänyt kaiken sisälläni etten "osaa" enää puhua.Joten huomista odotellessa,taas kaivetaan kaikki paska pintaan ja katotaan mitä tuleman pitää ja mikä fiilis on kun kotiin pääsee,eli saa nähdä jaksaako sitä huomenna konetta edes avata.

Hyvää yötä kaikille yksinäisille,muistakaa että ette ole yksin näiden asioiden kanssa,meitä on muitankin!

Kaikki alkoi noin vuosi sitten,syyskuun alussa,koin elämäni ihanimman asian,synnytin pienen terveen pojan.Kaikki meni hyvin ja pääsin pikkuisen kanssa kotiin ja aloitettiin yhteinen arki.Noin kolme viikkoa myöhemmin pikkuiselle nousi kova kuume jonka seurauksena pikkuinen joutui teho-osastolle ja menehtyi siellä muutaman päivän kovan kuumeilun jälkeen hengitystieinfektioon.Silloin tuntui kuin joku olisi polkaissut minut maanrakoon,syvälle ja kovaa.Pääni ja kehoni valtasi shokki,en halunnut uskoa todeksi että se minun pieni ja täydellinen pikkuiseni on poissa.Teittyjen asioiden vuoksi olin yksinhuoltajaäiti,perheeni oli tukena ja tekivät vuokseni kaiken,kotiin en pystynyt menemään joten olin vanhempieni luona yötä,he auttoivat järjestämään kaiken,pitivät huolen että pärjään päivästä toiseen.Tuli hautajaisten aika,veljeni kantoi pientä arkkua läpi hautausmaan,sukulaiseni sekä lähimmät ystäväni olivat tukenani,vieläkin välillä näen painajaisia päivästä jota ei kenenkään vahemman tulisi koskaan kokea.
Päätin muuttaa toiseen asuntoon ja lähemmäksi sukulaisia joten ajattelin saavani uuden alun,ei siinä ihan niin käynyt.En jaksanut hakea töitä,en siivota tai tehdä mitään muutakaan.Ei mennyt kauaa kunnes mukaan tuli alkoholi ja juhliminen ja sen myötä ajautuminen väärään seuraan ja kovempiin päihteisiin eli mukaan astui huumeet ja lääkkeiden väärinkäyttö.Sitä touhua ei montaa kuukautta kestänyt kunnes perheeni huomasi asian ja järjestivät minut saamaan apua,nyt erossa huumeista eikä kyllä tule alkoholiakaan käytettyä kovin usein.Edelleen käyn viikottain psykologilla juttelemassa asioistani.Tämä kaikki on kuitenkin jättänyt minuun jälkensä,kärsin vakavasta masennuksesta,paniikki -ja ahdistuneisuushäiriöstä sekä anoreksiasta.
Kaiken tämän jälkeen olen kerännyt ympärileni muurin,en halua päästää ketään lähelleni henkisesti tai fyysisesti.En puhu kenellekään koskaan miltä minusta tuntuu tai mitä ajattelen,sanon vain aina että kaikki on hyvin ja että kyllä minä pärjään.
Tässä kuussa tuli vuosi kun pienen pojan sain ja myös vuosi kun hänestä jouduimme luopumaan.Viikonlopun istuin jälleen yksin kotona,ajatukset harhailivat,välillä tunsin syvää vihaa ja välillä olin murheen murtama ja vain itkin.
Lauantaina iskä kävi kylässä ja toi samalla ruokaa sekä vitamiineja ja istui monta tuntia jutellen kanssani.Olen aina ollut isintyttö Illalla sitten päätin lämmittää saunan pitkästä aikaa ja se kyllä rentoutti,tuli siellä istuttua melkein tunti.Eipä siihen päivään sitten oikeen muuta kuulunutkaan.
Tämä päivä mennyt muissa ajatuksissa,pari kaveria tuli kylään ja sai ajattelemaan muita asioita.Siinä sitten tehtiin yhdessä ruokaa ja kyllä tuli hyvää.Kaverit pyysivät lähtemään ulos ihan vaan ajelemaan mutta sillon löin jarrua,en voinut kestää ajatusta lähteä tonne ihmisten keskuuteen joten keksin tekosyyksi mennä nukkumaan ajoissa ja siksi jaksanut liikkeelle lähteä vaikka todellisuudessa ajatus lähtemisestä ahdisti niin paljon etten vaan pystynyt.Loput tästä illasta kuluikin koneen ääressä teetä juoden.On siltin joku ketä saa minut hymyilemään joka päivä vaikka kotona istunkin ja sosiaalista elämää ei juurikaan ole,se on tämä sylissä kehräävä pieni karvapallo
Näihin ajatuksiin ja tunnelmiin on hyvä toivottaa hyvää yötä kaikille tasapuolisesti ja hyvää alkavaa viikkoa!